Sain ehdotuksen, että kirjoittaisin blogia Hengitysliitolle omasta arjestani. Totta kai, mielipuuhaani. Voisin pukea blogin kimurantiksi trillerijuoneksi, mitä maustavat yllättävät juonenkäänteet ja lopussa kenenkään tajuamatta murhaaja onkin se vähiten epäilty tai odotettu tyyppi. Noin ei ikinä käy, tupakkafirman matkassa pahis kerrottiin minullekin jo heti ensihenkosista alkaen. Tylsä trilleri seurata vuosikausien jatko-osia, kun tietää roiston ja juonen.
Mikäpä siinä, voin minä blogia kirjoittaa. Ihan ensimmäisenä olisin aiemmin voinut ajatella panna tupakaksi ja alkaa kirjoittaa. En nyt ala kuvailemaan kenenkään tupakoinnin lopettaneen kiusaksi tarkemmin, mitä aiemmin kirjoittaminen tai luominen minulta vaati nikotiinin osalta. Mutta tarkoin aina varjelin, että aivan varmasti minulla oli esteetön mahdollisuus savutella. Ergonomia saati virkistävät välipalat sopivat unohtua, kunhan varmasti oli tupakkaa.
Ei mikään rakkaustarina
Siinä tuli käsikirjoituksen alkusoitto ja pakollinen osuus: taustakertomus. Ai niin, ne näyttelijät pitää kuvailla ja kertoa! Tässä tarinassa tai elokuvassa on vain kaksi hahmoa, minä ja tupakkafirma. Rakkaustarinaksikin tämä on ylen huono, koukuttavaa on vain sairas riippuvuus toisistaan. Mutta suhteemme eteen todennäköisesti tupakkafirma teki kaikkensa ja minä vain myötäilin. Halusin lähteä suhteesta joka aamu, mutta jäin aivan liian pitkäksi aikaa. Karmea parisuhde.
Alussa halusin koukuttaa lukijan tai katselijan rakkaustarinalla, sillä osuudella miten rakastuin tupakkaan, vaikka tyyppi oli hyvinkin oksettava. Nopeasti lempi lakkasi leiskumasta, tervainen arki alkoi ja lopulta edessä häämötti se vääjäämätön, kumpi stumppaa toisensa ensin?
Tarinaa on turha makustella enempää, syrjähyppyjä tuli tehtyä, jojona lopetin ja aloitin uudelleen ja uudelleen pitkän ikäni. Aina palasin. Ihme, ettei tupakkafirmat ole ikinä keksineet haastaa lopettavia tai lopettaneita oikeuteen liiton rikkomisesta. Noin muutenhan ne ovat tehneet kyllä kaikkensa.
Torstai toivoa täynnä
Yritän muotoilla tätä vastedes päiväkirjatyppiseksi, niin olkoon tämä nyt torstai! Torstai on toivoa täynnä ja minä mielestäni olen viikonpäivistä se torstai itsekin. Olen suunnitellut elämääni toivoa ja usein onnistunut monessa asiassa ja osaan tehdä varasuunnitelmatkin. Toivoa on aina, sillä tavalla minä sen koen. Epätoivoa taas tulee arkeen mukaan mielestäni siksi, etten minä muuten ehkä huomaisi onnistumisiani.
Onko onnistuminen se, että huomasin aamulla istuvani metsäpuutarhan laidalla ja ”Muuttolintujen kevät” -sovelluksella nauhoitan ja tunnistan lintulajeja? Sellaiseen ei vaadita savua, eikä kohta parinkymmenen euron tupakka-askia. Harmillinen tämmöinen blogikirjoittaminen siitä, että oikein pitää paperille panna huomioita savuttomuudesta, kun itse asiassa minä en huomaa mitään eroa. Siksi blogini seuraavillekin päiville tuottaa sinulle lukija pettymyksen. Minä en pysty oikein hahmottamaan suuria elämyksiä uudessa arjessani.
Tupakkafirma ei ole vieläkään soittanut minulle ja pyytänyt palaamaan suhteeseen, eikä ole oikeuteenkaan haastanut sopimusrikkomuksesta. Yöpöydälläni lojuu Erkki Aurejärven uusin kirja ”Kovinta peliä”. Saisinkohan minä sen kohta jo luettua? Ehkä Erkki kertoo siinä, mitä juonen käänteitä tupakkafirma parhaillaan tekee, jotta palaisin sairaaseen liittoomme! Kirjoitan ehkä siitä ajatuksiani seuraaville päiväkirjasivuilleni.
Toivoisin kovasti, että minullekin tulisi jokin vau-elämys savuttomasta elämästä, muttei vielä ole tullut. Arki on hyvää ja tavallista näin, en oikein ymmärrä pitäisikö minun juhlistaa tätä jotenkin. Minun lie hyvä muistuttaa itseäni, että se taitaa ollakin hyvä juttu. Asiasta numeron tekeminen edes itselleni ei ehkä ole muun kuin tupakkafirman etujen kannalta toivottua. Ehkä tarinan käsikirjoituksen voimakkain viesti onkin, että mistään valtavasta en luopunut tai mitään suurenmoista en saanut. Se on varmaan myrkkyä tupakkafirman markkinointiväelle, että tuotteensa olikin näin vietävän tylsä. Draamavapaa torstai, semmoinen tämä torstai on minulle.
Savuton