Kun sähköjä ei ollut 50-luvulla saatiin valoa niin sanotusta tohisevasta Tilley-kaasulampusta ja öljytuikuista tietysti. Tilley-lamppuun pumpattiin ilmaa ja valo syttyi sytytyssukkaan ja oli todella kirkas. Sitä pidettiin pirtissä, jossa suurin osa työhommista tehtiin pimeän aikana.
Koululäksyt tehtiin kammarin puolella öljylampun valossa. Ja se mitä koulutehtävävihkoihin kirjoitettiin, matki kaunokirjoitusta, jota oli opeteltu. Koulua oli myös lauantaisin ja viimeinen tunti oli raittiusjärjestön eli Toivonliiton tunti. Toivonliiton tunnilla tehtiin aina jotain hauskaa, pelattiin ja kilpailtiin. Keväällä oli sitten raittiuskirjoituskilpailu ja joka osasi hyvin kirjoittaa raittiudesta sai mukavan kirjapalkinnon. Itsellänikin oli melkein joka vuosi uusi kirja hyllyssä.
Koulussa oli omat tapansa. Aamulla koulu alkoi aamuhartaudella. Sitten istuttiin pulpetteihin ja opettaja tarkisti, onko kädet ja kynnet puhtaat, jos ei, niin marssiin pesulle. Se olisi tänä päivänäkin hyvä tapa opetella hygieniaa. Sitten alkoi läksyjen kuulustelu, viitattiin, ja kun opettaja antoi luvan, vastattiin, nousten seisomaan käytävälle. Kun opeteltiin alaluokilla lukemaan, yksi oppilas laitettiin lukemaan ja toiset tarkkailivat, lukeeko oikein. Jos joku sana meni väärin, piti huutaa ”virhe”. Yhteispeliä oli lukeminenkin. Joiltakin lukeminen käytti alun alkaen sujuvasti, joillakin takkuamalla.
Lapsilla oli reippaat ulkoleikit
Välitunnit olivat aina ulkoilua ja ulkopelejä ja kun kello soi tunnin alkamisen merkiksi, mentiin riviin ja se luokka, jolla oli suorin rivi, pääsi aina ensimmäisenä sisälle. Ulkona oltiin muutoinkin paljon, talvisin hiihdettiin useita kilometrejä kouluun ja takaisin. Syksyisin ja keväisin pyöräiltiin ja monesti piti mennä miesten pyörällä ja ajaa tangon välistä vinossa. Ei ollut nuorisopyöriä. Pihoilla ja pelloilla leikittiin ja ryvettiin lumessa, myös käpyjä kerättiin metsän puihin kiipeilemällä.
Syksyisin hypättiin pituutta ja korkeutta pehmeillä multapelloilla, joista perunat oli kerätty. Puhelimia ei ollut lähimaillakaan, lähin kauppa oli soittopaikkana, jos oli johonkin tärkeää virastoasiaa. Kouluun vietiin syksyisin perunoita ja itse poimittuja puolukoita. Joka päivä piti olla maitopullo ja eväsleipä mukana ja koululta sai pääruuan. Kunnat eivät tuhlanneet. Ei salaatteja ei muitakaan lisukkeita, vain pääruoka. Koululaukku haisi aina happamalta maidolta, kun tietysti korkkia ei suljettu tarpeeksi tiukasti kiinni, maitoa loiskahteli reppuun.
Perinteet olivat voimissaan
Leipäjauhot olivat omasta pellosta ja maito omasta navetasta. Se kyllä edellytti, että isompana opeteltiin käsin lypsämään ja heinä- ja viljapellolla oltiin pienestä pitäen. Elettiin kurissa ja Herran nuhteessa niin kotona kuin koulussakin, Silloin opettaja sai lyödä kamakepillä rystysiin, jos ei totellut sääntöjä, tai puistaa tukasta, tai laittaa tunniksi nurkkaan seisomaan. Niin ja poika- ja tyttökotejakin oli olemassa, jos mikään muu kuin suljettu laitos ei enää auttanut.
Saunassa peseydyttiin lauantaisin, se oli savusauna ja siellä silmiä kirveli. Pihan poikki juostiin saunaan kerran viikossa, myös tulipalopakkasella.
Sunnuntai oli kyläilypäivä, silloin tulla tupsahti pirttiin vieraita tai itse mentiin. Kirkonmenojen aikaan ei saanut mennä kylään eikä muutenkaan metelöidä. Ennen olikin sanonta, että ”talo elää tavallaan ja vieraat käyvät ajallaan”.
Sitten saatiin sähköt ja televisio
Sitten se ilo repesi, kun saatiin kylälle sähköt 1960–70-luvun vaihteessa ja myöhemmin ilmestyi töllöttimeksi sanottu televisiokin kotiin. Sitä ennen käytiin ohjelmia katsomassa äidin kanssa hiihtämällä peltoja pitkin naapuriin esimerkiksi lauantai-iltana Danny Kay showta katsomaan. Trio Lehtelä esiintyi sunnuntaisin ja sekin kuului vakioohjelmistoon. Kerran eräs naapurin emäntä hermostui, kun joka ilta oli pirtti täynnä porukkaa. Hän nappasi television kiinni ja sanoi ”jäikö jännään paikkaan?”. No, siitä sitten porukka poistui jupisten kukin koteihinsa- eihän siinä muu auttanut.
Televisiot vähitellen maallakin yleistyivät ja niinpä ne vierailutkin naapureihin vähenivät. Taloihin tuli myös luuripuhelin, eikä tarvinnut enää juosta soittelemaan lähikaupalle. Täytyy tunnustaa, että television katsominen jäi vähemmälle, kun touhuttiin ulkona. Sirkuspapukaija-ohjelma oli sellainen, joka piti nähdä. Terveysvalistustakin varmaan oli, mutta ei se lapsia kiinnostanut, valistus jäi koulun varaan.
Tuberkuloosia pelättiin, eikä turhaan
1950–60 luku oli myös tuberkuloosin aikaa, tauti tarttui herkästi ja sitä pelättiin. Ei ollut suojaimia ja yskä pärskähteli. Koulussa kylläkin opeteltiin miten pitää yskiä ja aivastella nenäliinaan. Nuoria ja vanhoja sairastui tuberkuloosiin, kuolleisuus oli suurta ja parantoloihin oli jono.
Tuberkuloosi kosketti myös minua, kun isäni sairastui 1960-luvulla tähän tautiin ja odotti 2 viikkoa parantolapaikkaa kotona huonossa kunnossa. Meidän kaikkien samassa taloudessa asuvien piti käydä myös tuberkuloositoimistossa tutkimuksissa ja röntgenkuvissa. Se oli erikoinen tauti, kun samassa taloudessa asuville ei kuitenkaan kaikille tarttunut tuberkelibasilli, en itsekään sitä saanut. Mutta niinhän se on tänä päivänäkin, ettei kaikille tule korona, en ole tietääkseni sitäkään sairastanut, jos se ei ole ollut niin lievänä, etten ole edes huomannut.
Parantola-aika kesti vuosikausia
Nuorille alettiin rakentamaan ammatillista koulutusta ja työkeskuksia työharjoittelua varten, että he pääsisivät uuden työn ja elämän alkuun, kun parantola-aika vuosien kuluttua loppui. Hengitysliiton Luovin oppilaitos on saanut alun perin alkunsa parantolasta päässeiden tuberkuloottisten ammatillisena koulutuspaikkana. Joulumerkki-kodit rakennettiin sitä varten, että tuberkuloottisten äitien vauvat ja lapset pääsivät sinne hoitoon, kun äidit olivat parantolassa. Satalinnan keuhkoparantolan yhteyteen tehtiin myös lapsipotilaiden keuhkoparantola. Aluksi lapset hoidettiin lääninsairaaloissa ympäri Suomen, mutta heidät siirrettiin sitten jatkohoitoon Satalinnaan. Kouluista lapset jäivät luonnollisesti pois, koska voimat eivät riittäneet muuhun kuin sairastamiseen.
Lakeuden tyttö