Oli syksyn ensimmäinen tiistai-ilta, kun astuin siihen pieneen kerhotilaan, joka tuoksui kahvilta, villasukilta ja vähän myös jännitykseltä. Olin saanut kutsun uuteen uniapnea-ryhmään. Mietin ensin, että menenkö – vai keksinkö tekosyyn. Mutta kun ovella luki lappu ”Tervetuloa – Hengähä Tok!”, en voinut olla hymyilemättä.
Siellä oli ihmisiä, jotka näyttivät aivan tavallisilta. Ei kenenkään otsassa lukenut, että nukkuvat maski kasvoilla, kuorsaavat kuin moottorisaha tai heräävät aamuisin uupuneempina kuin mennessään nukkumaan.
Meitä oli kuusi. Ja meitä yhdisti enemmän kuin osasimme sanoa.
Ensimmäinen puheenvuoro meni köhimiseksi ja hermostuneeksi nauruksi. Sitten joku sanoi:
”Kävin viime yönä seitsemännessä taivaassa – CPAP-maskin avulla.”
Ja kaikki repesivät nauruun. Sen jälkeen ilmapiiri muuttui.
Kerroimme tarinoita: kuka oli säikäyttänyt puolisonsa Darth Vader -äänellä yöllä, kuka saanut elämänsä parhaat unet ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Yksi mies kertoi, että maskin myötä hänen aamunsa eivät olleet enää ”sumussa selviytymistä” vaan ”elämän aloittamista.”
Minäkin uskalsin puhua. Sanoin, että ennen tätä iltaa olin ajatellut olevani yksin, viallinen, vähän häpeissäni. Mutta nyt… nyt tuntui kuin olisin palannut takaisin maanpinnalle – elävänä, hyväksyttynä, jopa rakastettuna.
Kun tilaisuus päättyi, ryhmän vetäjä – rauhallinen, lempeä mies nimeltä Olavi – sanoi lopuksi:
”Muistakaa, että elämässä tärkeintä ei ole pelkkä hengittäminen – vaan se, että osaa välillä pysähtyä ja hengähtää. Siihen tämä ryhmä on juuri oikea paikka. Hengähä Tok!”
Ja niin me lähdimme koteihimme, maskit kainalossa, sydämet kevyempiä.
Ehkä emme olleet enää vain potilaita. Olimme taas ihmisiä – ja meitä oli monta.
Onnellinen CPAP-laitteen käyttäjä