Tosi on, että nuorempana pelkäsin pahempaa. Pelottelijoitakin oli ja silloin lääkkeet olivat paljon huonompia. Ei ollut hengitettäviä astmalääkkeitä vaan piti syödä pillereitä. Niiden vuoksi kädet ja jopa äänikin tärisivät. En silloin kuvitellut, että eläisin tähänkään ikään.
Kuvittelin tulevaisuuden niin, että minusta tulee aina puuskuttava ja läähättävä ihminen, joka ei juuri pysty liikkumaan niin kuin minä nyt pystyn. Oma äitini sanoi, että jos ihminen joutuu elämään lääkkeiden varassa, niin se on jotain aivan kamalaa.
Asioilla on taipumus järjestyä. Opin hyvin nuorena lukemaan ja luin kaikki kyläkirjaston kirjat. Ymmärsin, että on muutakin maailmaa. Ei kaikki ole tämä minkä minä juuri nyt näen. Voi olla jotakin aivan toisenlaista, parempaakin, ja sitä kohti pitää pyrkiä. En itse ole ajatellut, että olisin mitenkään ensisijaisesti lääkkeiden varassa elävä ihminen. Minähän pystyn tekemään vaikka mitä. Kerran vierailin 5-kerroksisessa palvelukodissa, jossa hissi oli rikki. Pyörätuolilla liikkuvat eivät päässeet yläkertaan, mutta minä kiipesin portaita ja autoin muitakin. Tunsin itseni hyvin terveeksi.
Astman kanssa kyllä pärjää
Maratonia en ehkä juokse, mutta kaiken minkä haluan tehdä pystyn tekemään. En minä mielestäni ole jäänyt mistään paitsi. Olen suorastaan ilahtunut kaikesta mitä voin tehdä.
Musiikilla on minulle terapeuttinen merkitys, sehän vaikuttaa ihmisen mielentiloihin. Nautin myös matkustamisesta. Matkoille otan lääkelistan mukaan ja tiedän, miten paikallisella kielellä sanotaan, mikä on vaivana. Se on helppoa, astma on kansainvälinen sana.
Olen perusoptimistinen. Oletan, että kuitenkin asiat lopulta menee hyvin. Joskus olen kyllä ollut liiankin hyväuskoinen. Nuorena ajattelin, että tässä kun touhutaan, niin koko maailma muuttuu, mutta ei se kyllä kovin herkästi nitkahda mihinkään suuntaan. Ihminen tarvitsee toivoa, eikä yksin pidä jäädä. Yksin sitä kuvittelee tilanteensa paljon pahemmaksi kuin se onkaan. Aika samantapaisia ovat meidän kaikkien kokemukset. Siksi kohtaamiset ja juttelut ovat tärkeitä.
Pois hyllyn takaa piilosta
Aikaisemmin en ottanut astmalääkettä kaupungilla näkyvästi, menin hyllyn taakse piiloon. Tiedän joitain ihmisiä, jotka suhtautuvat vähän alentuvasti meihin, joilla on pitkäaikaissairaus. Nyt olen rohkaistunut ja ottanut lääkettä ihmisten ilmoilla julkisesti. Kukaan ei ole letkauttanut asiasta mitään.
Joskus infektion ja pahan yskän aikaan olen tietysti tuntenut itseni hyvin kurjaksi reppanaksi. Nykyisin heti nuhan tullessa alan tehdä suolavesihuuhteluita nenäkannulla pari kolme kertaa päivässä, ja niin moni lentsun alku onkin kuivunut kokoon. Olen myös ymmärtänyt liikunnan merkityksen. Ennen pyöräilin aina työmatkat. Nyt eläkkeellä kävelen joskus 4 kilometriä kaupunkiin ja takaisin tai ainakin toiseen suuntaan. Kotonakaan en noudata ollenkaan sitä ”tuo tullessas, vie mennessäs” -sanontaa, vaan kävelen päivittäin ”ylimääräistä”.
Pölyt, pakkaset ja erilaiset tuoksut ovat minulle hankalia. Tässäkin hoitava lääkitys auttaa. Olen puhunut tuoksuista myös tutuilleni ja jotkut ovat hämmästyneet, etteivät tienneet koko yliherkkyydestä tai sen yleisyydestä. Muutamat ovat sanoneet käyttävänsä jatkossa tuoksutonta deodoranttia. Näistä asioista pitäisi minusta tiedottaa enemmän ja enemmän. Näytettäisiin, että ihan tavallisia ihmisiä tässä ollaan, eikä mikään natisijoita. Minä se olen, ihan tämmöinen tavallinen vaan.
Sirkku, 76
Kulttuurin ja hyötyliikunnan ystävä, joka haluaa luoda toivoa
