Paljon on 1950–60 luvun ajoista muuttunut elämänmeno ja teknologia. Ei enää hevospelillä lähdetä muuta kuin raveihin, autot ovat joka pihassa. Vauraus on lisääntynyt ja sosiaalinen toimintakin tehdään enenevässä määrin teknologian kautta. Onneksi on vielä yhdistyksiä, jotka järjestävät vertaistoimintaa kasvokkain. Se on ainakin meille 50-luvun sukupolvelle sitä opittua ja parasta. Myös yksinäisille, jotka kaipaavat seuraa.
Itse tutustuin hengitysyhdistyksen toimintaan parantolamaailmassa, jossa olin työssä. En ehtinyt olla kuin vuoden 1970-luvulla työssä, kun yhdistysihmiset iskivät silmänsä minuun ja niinpä olin sitten järjestämässä kaikenlaista ja toimin hengitysyhdistyksen hallituksessa. Vuodesta -76 lähtien olen itse ollut aktiivisesti Hengitysliiton yhdistysten parissa ja tämän paremmasta vapaaehtoistyötä en voisi uneksiakaan.
Parantolassa elettiin ja ystävystyttiin
Parantolassa järjestettiin viikoittain erilaista potilasohjelmaa, se oli silloin jo sitä vertaistoimintaa, oli elokuvia, lauluiltoja, näytelmäiltoja, tanssi-iltoja ja kaikkea muuta mukavaa, puhumattakaan joulujuhlista ja äitienpäiväjuhlista. Vappumarssejakin oli järjestetty jo 1950-luvulta alkaen. Oli iso juhlasali, jossa kävi kuuluisiakin esiintyjiä. Pitkät hoitoajat mahdollistivat elinaikaisen ystävyyden, mikäli taudista selvisi.
Potilailla oli myös shakkikerho ja -kilpailuja toisten parantolayhdistysten kerhojen kanssa. Potilaat saivat osallistua myös parantolan puutarhatöihin kuntonsa mukaan, heitä sanottiin työpotilaiksi. Oli myös käsityökerhot, etupäässä naishoitajat ja -potilaat osallistuivat niihin.
Parantolassa oli myös keskusradio, jossa järjestettiin potilasyhdistyksen toimesta viikoittain toivekonsertteja, olihan parantolassa useita satoja potilaita eri osastoilla. Toivekonsertti alkoi aina ”Vanhat toverit” -marssilla.
Parantolamaailma lääkäreineen ja hoitajineen arvosti hengitysyhdistyksen järjestämää iltaohjelmaa, olihan potilaat nuoria, työikäisiä ja parantolassa oloaika oli useita vuosia pitkä. Se oli henkistä tervehdyttämistä lääketieteen rinnalla. Lääkärijohto sen kyllä ymmärsi ja kovasti antoi kiitosta ja myötämielisyyttä potilasyhdistykselle ja järjestäjille. Nykyään yhdistykset tekevät samaa tukemistyötä, mutta kenttätyönä.
Hyvät muistot ja vertaistoiminta kantaa
Tuberkuloosi on nyt voitettu, mutta kaikenlaisia muita keuhkosairauksia on pilvin pimein. Itsekin lukeudun keuhkosairaisiin ja vedän edelleenkin vertaisryhmää, johon sairauteni puolesta kuulun.
Joskus tapaa nykyisissä tilaisuuksissa entisiä tuberkuloottisia, nyt jo iäkkäitä ihmisiä. He lämmöllä muistelevat parantola-ajan elämää, tarkkaa päivärytmiä, ulkohalleissa nukkumista ja parantolan havumetsän puhdasta raikasta ilmaa. Parantoloissa oli myös omat kuntoilu- ja karaisuohjelmat: kylmät pyyhkeet aamupesujen jälkeen ja kävelylenkki metsäpolulla parempikuntoisille päivittäin ja muut erikoishoidot.
Hengitysliitolla ja hengitysyhdistyksillä on ollut, ja on edelleenkin, suuri rooli yhdessä lääketieteellisten toimien kanssa saada hengityssairautta sairastavat omatoimiseen kuntoon ja antaa heille vertaistukea.
Elämä voitti!
Tuberkuloosipotilaat olivat aikanaan syrjittyjä siviilimaailmassa. Paljon, paljon nuoria lahjakkaita ihmisiä menehtyi 1940–50-luvuilla. Kun eräältä parantolasta eläkkeelle jäätävältä hoitajalta kysyttiin, mitä haluaisit antaa ohjeeksi jatkajille, hän vastasi ”että potilasta kohdeltaisiin ihmisenä, tasa-arvoisena ihmisenä”.
Paljon työtä tehtiin taudin voittamiseksi, tulivat uudet lääkkeet ja uudenlainen kirurginen hoito. Lisäksi sekä sosiaaliset että taloudelliset edellytykset paranivat yhteiskunnassa. Kiitos niiden kaikkien, elämä voitti!
Lakeuden tyttö