Hän tiesi heti aamulla, että jokin oli toisin.
Ihminen liikkui hitaammin, hengitti raskaammin. Hänen äänensä oli matalampi kuin yleensä, ja kurkkuaan hän ryki hiljaa, kuin yrittäen huijata kipua pois.
Minä seurasin häntä ovelta, kun hän veti päälleen takin ja tarttui kävelysauvoihin. Ilmassa oli tuoksu, jota en unohtaisi — kostea maa, syksyinen ilma ja ihmisen oma, vähän väsynyt hengitys.
Hän katsoi taakseen ja hymyili minulle. Siinä hymyn häivähdyksessä oli jotain päättäväistä — hän aikoi lähteä metsään, vaikka keuhkot olivat raskaat.
Minä jäin portaille ja katselin, kun hän astui polulle, joka alkoi meidän etupihaltamme.
Polku ja puro
Hän kulki hiljaa, ja minä seurailin häntä hetken matkaa, pysähdellen aina välillä haistelemaan ilmaa.
Tuuli toi mukanaan puron tuoksun – raikkaan, viileän, täynnä kosteutta. Näin, kuinka hän pysähtyi ja sulki silmänsä. Hän hengitti syvään, ehkä helpommin kuin hetkeen.
Auringon valo osui hänen kasvoilleen, ja silloin huomasin, kuinka värit ympärillä syttyivät eloon. Lehdet hehkuivat, ilma kimmelsi kevyesti kosteudesta, ja minä tiesin: metsä teki hänelle hyvää.
Kun hän kumartui katsomaan puroa, minä kuulin veden solinan ja näin, kuinka taivas heijastui sen pinnasta. Hän jäi seisomaan pitkäksi aikaa, ikään kuin kuuntelisi jotain, mitä vain hän saattoi kuulla.
Pieni vaahtera ja tammen taimi
Minä kuljin polun reunaa pitkin ja näin sen, minkä hänkin pysähtyi huomaamaan: pienen vaahteran, joka yhä piteli kullankeltaisia lehtiään, vaikka kaikki ympärillä oli jo luopumassa.
Se muistutti minua hänestä. Hänkin piti kiinni valosta, vaikka väsytti.
Vähän kauempana tammen taimi seisoi suorana, vahvana ja ylpeänä. Hän hymyili sille, ja minä kuulin, kuinka hän kuiskasi hiljaa jotakin – ehkä kiitoksen.
Muurahaiset kulkivat rivissä, sammalmatto peitti kivet ja kannot, ja minä nuuhkin ilmaa, joka tuoksui elämältä ja sateelta. Metsä ympärillämme oli kuin peitto, joka kietoi meidät suojaansa.
Usva ja hanhiparvi
Kun tulimme hakkuuaukealle, ilma oli muuttunut. Usva lepäsi matalana talojen yllä, ja auringonvalo hajosi sen läpi kuin hieno verkko. Hän jäi seisomaan hiljaa.
Kuulin hanhien kaakatuksen ennen kuin hän kuuli sen. Nostin katseeni taivaalle ja näin suuren, muuttuvan parven kaartavan yli.
Hän seurasi sitä katseellaan, ja minä näin, kuinka hänen kasvoilleen tuli rauha. Siinä hetkessä hänen hengityksensä oli tasainen, ei enää raskas.
Kukkia ja syksyn värejä
Päivänkakkarat kukkivat vielä metsäaukealla, ja minä nuuhkin niiden tuoksua. Hän katseli niitä pitkään, kuin muistaen kesän.
Villiruusu piti yhä kiinni muutamasta kukastaan – vaaleanpunaisista, hennon tuoksuisista.
Auringonvalo sai kaiken hehkumaan: marjat, lehdet, rungot, jopa kiven, jota vasten hän pysähtyi nojaamaan. Hän oli hiljaa, ja minä istuin hänen viereensä, kuunnellen, kuinka hänen hengityksensä muuttui rauhalliseksi ja syväksi.
Minä näin, että metsä oli tehnyt sen, mitä vain metsä osaa. Se oli vetänyt ihmisen takaisin elämän rytmiin.
Silta
Polku johti lopulta pienen ojan yli. Neljä hirttä oli asetettu sillaksi. Hän pysähtyi hetkeksi, katsoi vettä ja hymyili.
Minä tiesin, mitä hän ajatteli: että vaikka sairaus on osa hänen elämäänsä, maailma ympärillä on yhä kaunis ja täynnä voimaa. Että aina voi löytää ilon, jos pysähtyy katsomaan.
Kun hän kääntyi kotiinpäin, minä juoksin jo edellä ja odotin portilla. Hän näytti kevyemmältä, vaikka matkaa oli ollut vain neljäsataa metriä.
Hän kumartui ja silitti minua. Hänen kätensä tuoksui sammalelta, ilmassa leijui hiljaisuus, ja minä tiesin, että metsä oli antanut hänelle toivoa.
Aina ei tarvitse mennä kauas kokeakseen luonnon ihmeet. Joskus riittää, että seuraa ihmistään pihapolun alkuun ja takaisin.
Joskus lähellä on kaikki, mitä tarvitaan.