Sain viisikymppisenä diagnoosin keuhkoahtaumataudista. Se oli oikeastaan suuri helpotus. Uskon, että se oli sitä myös läheisilleni. Työkykyä ylläpitävä kuntoutus tuli mulle vähän myöhään. Olin joutunut jo luopumaan työstäni. Pisin matka, jonka jaksoin tuohon aikaan kävellä oli 800 metriä. Diagnoosi ja kuntoutus auttoivat mua silti hyvin paljon tupakoinnin lopettamisessa.
Aloitin tupakoinnin tosi nuorena. Pelasin jalkapalloa ja ajattelin keuhkojen tuulettuvan urheillessa puhtaiksi. Talvella treenatessa juostiin mäkiä ylös ja alas. Aina välillä pysähdyttiin venyttelemään. Jos silloin oli yli 10 astetta pakkasta, niin meistä paristakymmenestä kaverista melkein puolet sai kovia yskänpuuskia. Kaikki me tupakoijat siis.
Armeijan aikana kovaa yskääni sanottiin hevosyskäksi. Armeijan jälkeen poltin töissä, kahviloissa, autossa ja kotona – niin kuin kaikki muutkin. Aikuinen lapseni ei vielä nytkään siedä lainkaan tupakan savua. Töissä kaikki parhaat jutut oli tupakkapaikalla. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi ollut siellä. Pieni kahvihuone oli niin täynnä savua, että ne jotka ei polttaneet kävivät vain äkkiä hakemassa kahvinsa. Tupakkayskä oli tuttu ja normaali juttu.
Kuntoni huononi vuosia. Söin valtavasti kortisonia jatkuviin keuhkotulehduksiin. Kun keuhkoni tutkittiin sairaalassa ja niistä otettiin näyte, löytyi vain vähän asbestia. Palasin töihin. Myöhemmin yrittäjänä kiire ja itsenäinen työ aiheutti sen, että joskus mulla ehti palaa kolme askia päivässä. En moiti itseäni menneestä elämästä. Mutta olisin kuollut jo monta, monta vuotta sitten, jos olisin jatkanut tupakointia samalla tavalla.
Jos on tahtoa, on apuvälineitä ja tukeakin
Jos ihmisellä on oma tahto lopettaa riippuvuutensa, niin apuvälineitä ja tukea on saatavilla. Sama pätee kaikkiin riippuvuuksiin. Yksi on liikaa ja ämpärillinen liian vähän. Et voi polttaa joka toinen päivä kolme tupakkaa. Jos päätät lopettaa, sen on oltava absoluuttista. Tiesin tämän, koska olen alkoholisti. Lopetin viinan juonnin 30 vuotta sitten.
Ennen kuin lopetin tupakoinnin, mulla oli joka aamu sama rutiini. Kun heräsin laitoin kahvin päälle, lähdin hakemaan sanomalehteä ja sytytin tupakan. Kun olin hakenut lehden postilaatikosta, istuin verannalla sen aikaa, että oli polttanut. Sitten stumppasin ja hain sisältä kahvia, tulin ulos lukemaan ja sytytin seuraavan tupakan.
Kun tuli aika luopua tupakasta, huono fyysinen kuntoni auttoi. Tupakasta sain enää vedettyä pari sauhua ja loppu meni yskiessä. En jaksanut oikeastaan mitään. Itsesuojeluvaistoni heräsi. Tiesin, että nyt on viimeinen hetki toimia jos haluan vielä nauttia elämästä.
Yhtenä päivänä sitten ajoin apteekkiin. Hain nikotiinilaastarit, ettei lopettamisesta tulisi vieroitusoireita. Muistan täsmälleen päivämäärän, jolloin avasin apteekin oven. Vahvat nikotiinilaastarit auttoivat alkuun. Ensimmäinen eli pahin viikko meni niiden vuoksi ilman vaikeuksia.
Tupakointi on kuitenkin hyvin pitkälle tapa. Aamut ilman tupakkaa olivat vaikeita. Lopettaessani tupakoinnin keväällä jatkoin edelleen samaa tuttua aamurutiiniani: kahvit, postilaatikko ja sanomalehti. Tupakan tilalla vain oli nikotiinilaastari. Vasta syyskuulla havahduin, että mitä helvettiä mä palelen täällä verannalla lukemassa, kun voin mennä sisäänkin?
Heti tupakan jätettyäni olin kyllä aika lailla kireä. Jos tupakasta luopuja on parisuhteessa tai tiiviisti ihmisten kanssa työelämässä, niin kannattaa varoittaa läheisiä. Pinna voi olla kireällä jonkun viikon. Uskon kuitenkin 90 prosentin ihmisistä sanovan, että sen kun tiuskit. Hyvä kun lopetit! Vahvojen laastareiden jälkeen vaihdoin miedompiin ja kolmen kuukauden jälkeen pystyin luopumaan niistäkin.
Mulla oli tupakka-aski kirjahyllyssä koskemattomana vielä kaksi vuotta. Miksikö? Muutama viikko ennen kuin lopetin tuli tuskanhiki mökille ajaessa. Huomasin, että mullahan on vain puoli askia tupakkaa jäljellä. Mietin, mitenköhän mökiltä pääsee hakemaan lisää?
Eli jos ei se aski olisi ollut kirjahyllyssä, mulla olisi lopetettuani ollut tuskanhiki koko ajan. Nyt tiesin, että siellä se on. Jos mä haluan, tupakkaa on saatavilla.
Muut ihmiset motivoivat minua
Kun pahin vaihe lopettamisen jälkeen oli ohi, aloin tiedostaa, miten muut ihmiset motivoivat minua. Ainoa lapsenlapseni oli tuolloin kouluikäinen. Nyt tällä lapsenlapsella on itsellään kaksi lasta. Pikkuiset juoksuttavat minua ja auttavat pysymään kunnossa. En aikoinaan ehtinyt olla omien lasten kanssa. Nyt olen nauttinut isoisänä olemisesta. Olen paljon jälkipolven arjessa mukana, harrastuksissakin aina vauvauinnista lähtien.
Lopettamisen hetkestä kuntoni on parantunut huomattavasti. Kaksi vuotta siinä meni ennen kuin sain tyydyttävän fyysisen kunnon. Nyt käyn pari kertaa viikossa uimahallissa, keilaan, kuljen metsässä ja touhuan lastenlasten kanssa.
On metkaa, miten tupakan jättämisen jälkeen kaikki maut voimistuivat. Ruoasta saa nauttia ihan uudella tavalla. Siksi moni pelkää lihomista polttamisen lopetettuaan. Mutta syöminen täytyy ajatella nautintona, pitää osata valita herkkuja jotka eivät ala kiristää vaatteita. Nautinnoista puheen ollen: seksi on tupakoinnin lopettamisen jälkeen parempaa. Sitä en ennen tiennyt, mutta olen ollut siihen tyytyväinen.
Tupakoinnista johtuva keuhkosairaus rajoittaa elämääni selkeästi oikeastaan vain niin, että en saa lentää pitkiä matkoja. Kokeiltu on: lento päiväntasaajalta teetti sairaalareissun. Tulin lentokentältä normaalisti kotiin, mutta sitten alkoi kylmä horkka ja lopulta tarvitsin ambulanssikyydin. Sain yli viikon ajan sairaalassa lisähappea, ennen kuin keuhkot toimivat normaalisti. Seurauksena oli lentokielto.
Senkin jälkeen olen lentänyt monta kertaa, mutta vain lyhyitä matkoja kotimaassa ja Pohjolassa. Silloin kone ei nouse 10 kilometriin asti, jossa ilmanpaine vaikuttaa keuhkoihin voimakkaasti. Olen aika hyvin sisäistänyt sen, mihin nyt kykenen. En oikeastaan koe jääväni keuhkosairauden vuoksi mistään tärkeästä paitsi. Moni asia on minulla paremmin kuin ennen. Paitsi ehkä se, että toisten tupakointi vaikuttaa minuun. Mitä läheisempi ihminen tupakoitsija on, sitä surullisemmaksi se tekee minut. Pyrin tietysti vaikuttamaan asiaan sen minkä voin.
Olli, 74
Isoisän hommissa viihtyvä mies tajusi, ettei hänen tarvitse enää lukea sanomalehteä ulkona palellen
