Minulla on aina ollut halu auttaa toisia. Antaisin paidan päältä, jos joku sitä tarvitsisi. Mutta kun sairaus tuli osaksi Hanneksen ja minun liittoa, mietin aluksi, miksi ansaitsen tällaista. Olimme eläneet niin onnellisina ja nyt kaikki se vietiin pois. Sitten nousi vahvuus: me päästään tästä yli. Luottamus toimii meillä ja meillä on rohkeutta käydä keskustelua avoimesti. Molempien oma mielipide saa tulla näkyviin. Se on rikkautta ja elämän suola. Minulle on tärkeää tiedostaa, että keskustelen toisen aikuisen kanssa. Sairaus ei voi määritellä sitä, millä tasolla pariskuntana puhumme toisillemme. Sairaus ei ole meillä kaiken lähtökohta.
Hanneksen sairastuessa unohdin joksikin aikaa itseni, mutta sellainen ei pitkälle kanna ja se tuhoaa parisuhteen. Nykyään olemme palanneet normaaliin parisuhteeseen. Huonoja päiviä lukuun ottamatta mieheni sairaus jää taustalle. Hyvänä päivänä en välillä edes muista koko asiaa.
Joitain asioita teen ilman Hannesta. Minulla on omat juttuni ja harrastukseni. Kun yhteiset lenkkimme Hanneksen kanssa loppuivat, oli aluksi vaikeaa osata jatkaa lenkkejä yksin.
Kun elää sellaisen ihmisen rinnalla joka on sairastanut vuosia, se vaikuttaa myös itseen. Sairauden etenemisestä ei tiedä. Se tuntuu pahalta, mutta kaikkea ei aina tarvitse puhua ääneen. Olen oppinut lukemaan itseäni ja tiedän milloin sulkea suuni.
Joskus tunnustan, että hei, nyt en jaksa. Jos minulla on ollut 12 tunnin työpäivä, Hannes saattaa kotiin tultuani kysyä, miksi teet noin pitkiä päiviä. ”Sitten et jaksa yhtään enää kuunnella ja jutella kotona”, hän sanoo. Silloin saatan kävellä ulos ovesta, koska en halua väsymyksissäni päästää ilmoille loukkaavaa reaktiota. Mutta ei pidä ajatella, että en saa koskaan puhua isoilla kirjaimilla tunteistani. Ei toinen sellaisesta hajoa.
Monesti kyllä tällainen tilanne kääntyy meillä nauruksi. Sen lapsellisuus nousee esiin. Omia ajatuksia pitää suhteuttaa tilanteeseen: moni asia, joka on tuntunut joskus mahdottoman suurelta, on nyt pelkkä itikan pissa.
Liikaa ei kannata märehtiä. Ajattelen, että tänään oli tämmöinen päivä ja huomenna on uusi.
Tärkeintä minusta on muistaa, että kukaan ihminen ei ole sairautensa. Lääkäri ja hoitajat pitävät huolta sairaudesta, minä huolehdin ajattelevasta ja tuntevasta ihmisestä. Saan siitä energiaa ja jaksamista. Ja eihän sitä tiedä, voihan olla, että Hannes vielä joku päivä huolehtiikin minusta.
Pia, 58
Hengityssairautta sairastavan Hanneksen vaimo
